Olpsu

Olpsu

Koska ensimmäistä oli "tekemällä tehty" niin pitkään, ja pian ensimmäisen jälkeen oli selvää että toinenkin voitaisiin ottaa jos ei kuolla vanhuuteen uutta lottovoittoa odotellessa, söin vähän aikaa minipillereitä (ja ei ikinä enää!). Pian ne jäikin pois, kun pää meni ihan sekaisin, ja kun ei ollut minkäänlaista kiertoakaan vielä olemassa imetyksen vuoksi. 

Ensimmäisen uuden vuoden aattonsa Apa vietti Kissa-mummin luona, ja meidän piti lähteä baariin. Kumottiin joululahjaksi saatu iso viskipullo kahteen pekkaan kun odoteltiin kyytiä keskustaan. Kyyti ei sitten koskaan tullut, ja loppu on historiaa. Tammikuussa aloitin äitini innoittamana karppauksen, ja melkein saman tien tuli totaalistoppi juuri niihin perusaineksiin; ei uponnut pekoni, ei kananmuna, ei meetvursti, ei juustot. Ihme ja kumma. Onneksi selitys löytyi kuitenkin pian, kun 26.1.2011 menin naureskellen vessaan testipaketin kanssa, ja vain 2 minuuttia myöhemmin sieltä raikuvat kauhunkirkaisut pudottivat sohvalla torkkuneen miehen lattialle. Siinä se oli, se mitä piti taas joutua vuosikausia yrittämään ja odottamaan.

Kevät meni Apan kanssa, neuvolassa käytiin tandem-käyntejä, Apa ja maha. Kesäksi menin töihin ja mies oli koti-isinä Apalle. Kesä oli aika kauhea, työajat ei pitäneet yhtään paikkansa ja pahimmillaan se alunperin 8 tunnin työvuoro oli sitten 18 tuntia. Kaikilla pinna kireällä. Ja tähän kohta toinen? Työnimenä pikkusiskolla oli Peukku, jälleen ensimmäisen ultrakuvan inspiroimana. 

19.8.2011 jäin taas äitiyslomalle, kunto oli aivan huippu loppuun asti. Laskettu aika 24.9. häämötti vielä reilun viikon päässä, kun aamulla herätessä tuntui kuin olisi vyötäröstä alaspäin kääritty tiukasti lämpimään vilttiin. Siitä kuitenkin tolpilleni ja aamuhommiin pikkutaaperon kanssa, päiväksi sovittu shoppailutreffit äidin kanssa. Muutaman kerran piti pysähtyä hyllyjen välissä puhaltamaan (ja rauhoittelemaan äitiä). Taas kerran puolilta öin tuli sitten lähtö, ja 17.9.2011 klo 6.11 meitä oli neljä. Reissu oli hieno, pääsin kokeilemaan ammetta ja se oli IHANA, tutut kaasut ja epiduraalit ehdittiin ajaa läpi, ja jälleen ne herkät ja rakastavat ensikohtaamisen ajatukset: "Kauheeta miten vihaisen näköinen! Ihan tuon omakseen tunnistaa."

17.9.2011 klo 6.11 (rv 39+0) "Peukku" 3850 g, 52 cm

Ensitapaaminen <3

Toisin kuin keskellä lomakautta syntyneen Apan kohdalla, mies joutui nyt palaamaan töihin saman tien. Taiteiluahan se alku oli, mutta jotenkin siitä selvittiin. Ihan hirveästi en ekoista viikoista muista, sen verran kyllä että vieläkin harmittaa oma kärsimättömyys Apan kanssa. Pikkusisaruksen saamista olen kuullutkin verrattavan siihen, että jonakin kauniina päivänä ukkosi tuo uuden naisen ovesta sisään ja ilmoittaa että tää nyt sit jatkossa asuu meillä. Revi siitä?! Onneksi pian kuitenkin arki tasoittui mukavaksi, helppo ja hyväuninen vauva ja samanlainen taapero on kiva yhdistelmä.

Myös Olpsu lähti liikkeelle 1-vuotissynttäreiden korvalla. Hieman on siskoaan loivempi liikkeissään, mikä ei ole ollenkaan moitteena sanottu. Siinä missä toinen on enemmän ja vähemmän sähikäinen, on Olpsu harkitseva, suloinen ja lähes aina iloinen, huolehtiva ja rakastava, ja kaikin puolin melkeinpä liian söpö ollakseen totta. Mutta sitten kun ollaan eri mieltä, sitä muuten ihan tosiaan ollaan. Myös tämä tyttö tanssii ja laulaa mielellään, kuuntelee musiikkia ja tykkää - yllätys yllätys - samoista telkkariohjelmista kuin idolinsa Apa.

Puhumisen Olpsu aloitti todella aikaisin, ollen tänä päivänäkin reilusti ikätasoa edellä sen suhteen. Muutenkin Olpsun kanssa ollaan saatu todella monta asiaa ihan ilmaiseksi pienellä ikäerolla olevan sisaruuden vuoksi. Mitä Apa edellä, sitä Olpsu vaihtelevalla menestyksellä perässä. On mm. oppinut itse syömään ja pottailemaan ihan vain perässä tekemällä, sen kummemmin opettamatta. Ihana Olpsu.

Ja mitä? Sanoiko joku muka ettei Apa olisi yhtälailla rakastava? Kyllä sisko on oma ja rakas, vaikka välillä keskusteltaisiin äänekkäästi, monta kertaa päivässä. Myös nyrkeillä ja hampailla demonstroiden.

Meillä on ollut suuri onni siinäkin suhteessa, että isovanhempien avulla lapset on saaneet olla kotona koko tähänastisen elämänsä. Kumpikin käy omassa muskarissaan näkemässä muita lapsia ja olemaan ryhmässä, mutta kotona on aina leikkikaveri. Yksin ei tarvitse olla, jos ei halua. Hoitamassa on aina tuttu ihminen, aamulla saa nukkua niin pitkään kuin nukuttaa, asiat tehdään omassa aikataulussa. Päivät ei aina ehkä ole niin ylettömän kehittäviä, mutta tarvitseeko sitä koko ajan ollakaan, kyllä nämä itselleen tekemistä keksii silloinkin kun aikuisesta on jo aikaa sitten mehut pois.