Ja sen pituinen se!

Ja sen pituinen se!

Se on arki taas apinatarhassa, hetken hiljaisuuden jälkeen. Tytöt oli Kissa-mummilla yökylässä la-su, ja meinattiin hulluksi tulla hiljaisuudesta. Poikakin oli ihan ihmeissään, että mikä tää on kun ei korvissa tinnitä ja pää helise. Onneksi tulivat illalla kotiin, ja siitä eteenpäin huutoa ja pauketta onkin taas riittänyt. Kylässä oli ollut kivaa, oli käyty saunassa ja "kulpuunkin" oli Olpsu päässyt, kynnet lakattu ja muutenkin hupaa oli riittänyt. Ihanaa oli itsellekin se, että kerrankin illalla kerkesi nähdä leffan alusta asti, sen pystyi katsomaan äänet päällä, ja lisäksi saattoi lojua sohvalla vauskin kanssa niin ettei se ollut keneltäkään pois. 

Vissiin hauskasta huolimatta oli pikkuveljeäkin vähän ikävöity, niin paljon on tänä päivänä yritetty sitä unilta ylös saada. Kun eivät muuta enää keksineet, epätoivoissaan hinasivat leikkipianonsa pinnasängyn viereen ja ei muuta kuin nupit kaakossa paukuttamaan. Tuo on muuten älyttömän kiva ja kehittävä lelu, mut valitettavasti ainoa epäkunnossa oleva osa on se helkutin volume-näppäin. Siinä on tasan vaihtoehdot "täysillä" tai "mykkä". Siinä sitä vauvan vieressä hakattiin ja tahtia saatiin pomppimalla sängyllä. Sen jälkeen muutama hiihtoliike, kun sadannen käskyn jälkeen kävin hinaamassa pennut ja pianon pois makuuhuoneesta. Piano on nyt tungettuna ukon vaatekaapin ylimmälle hyllylle. On se ollut siellä joskus ennenkin, muistelen vähän Apan synttäreiden jälkeen, jolloin sai pianon lahjaksi, lapsosen kertoneen Kissa-mummille että "me tappelimme ja äiti otti sen pois". Play it again, Sam! 

Oo niin kuin Olga

Tänään oli hieno aamu, fiksuna olin tehnyt aamupalan valmiiksi jääkaappiin, joten sen sai minuutissa tarjolle kun 8 jälkeen herättiin. Hyvä niin, kun samaan aikaan oli myös maitovasikka hereillä ja aamupalaa vailla. Aamupalat, kaikkien kolmen ipanan pesut, pukemiset ja kampaamiset (se se vasta tuon vauvan kanssa kova homma on!) oli tehty ennätysajassa. Päikkäreitä fiilistelin pitkin aamupäivää, mutta kun se aika tuli, niin eihän siitä mitään tullut. Vauski halusi syödä ja samaan aikaan ois pitäny saada kaks riehuvaa apinaa rauhoittumaan sänkyyn, ja kello käy, kello käy, kello käy... Hetken sitä pelleilyä katsoin, sitten komensin pois sängystä ja sanoin että yrittäkääpä illalla valittaa että väsyttää ja haluatte nukkumaan, nyt häipykää siitä kumpikin. Saattoi ehkä ääni vähän koholla käydä.

Sitten kohta olikin jo päivän kohokohta tytöillä, kun isi tuli kotiin. Kysyi perinteiseen tapaan miten päivä on mennyt ja mitä on puuhattu. 

Ukko:  "Apa kertoi että eivät oo nukkunu päikkäreitä. Sanoi että 'me pilattiin päikkärit ja riehuttiin ja äiti huusi meidät pois'"

Naureskeltiin vähän, ja pikkupata tietysti korvat tötteröllä vieressä kuunteli. Ilmeisesti juttu ei oikein miellyttänyt, kun hyvin pian väliin kajahti

Apa: "Ja sen pituinen se!"

Paskapäivä

Paskapäivä (eritevaroitus!) ja pari vanhempaa muistiinpanoa

Niin sitä pyörähti käyntiin toinen viikko sillä kaavalla, että 7.30-16 itsekseni apinatarhassa pääorankina heilun. Viime viikko meni hyvin, hyppy suoraan syvään päähän eikä kukaan hukkunut! Viime yönä uusin asukas nukkua tursotti klo 23-04 sujuvasti, itsellä tyhmällä meni valvomiseksi alkupuoli, mutta kerkesin sentään mukaan klo 01-04 unille. Neljältä siis ylös ja olkkarin sohvalle ruokailuhommiin, puoli viisi tuli valmista, paitsi että vaipassa räjähti. No, siivotaan. Siitähän tämä tietysti piristyi niin, että oli valmis ottamaan saman tien vähän lisää huikopalaa. Söi siis vielä vähän lisää. Samalla hetkellä kun noustiin sohvalla, rusahti vaipassa uudestaan... 

Joskus viiden jälkeen päästiin takaisin makkariin, jossa ehdittiin pilkkiä ehkä puolisen tuntia, kun taas viereisessä pinnasänkyssä pärähti nahkavekkari soimaan, kainaloitaan myöten märkänä. Eikun pesulle ja vaatteita vaihtamaan, ja siinähän sitä voikin taas samalla ottaa vähän palasta. Jossain tämän kaiken sekoilun välissä oli kumpikin isosisko kammennut meidän sänkyyn, joten hetki meni myös mallatessa itseään siihen n. 15 cm levyiseen kaistaleeseen joka huomaavaisesti oli jätetty. Laiha lohtu katsella miestä, joka yritti nukkua naama liiskana seinää vasten, samanlaisella pienellä patjaviipaleella. Mutta ei se vielä siihen loppunut, vauski jatkoi ähellystä ja tuherrusta vielä pitkään, kimeillä kiljaisuilla säestettynä. Nikoteltuaan ensin raikuvasti suunnilleen vartin verran. Käänsin lopulta mahalleen, ja aikansa paukuteltuaan nukahti sen verran, että sai itsekin vielä ehkä tunnin verran kieriskellä siinä 15 sentin lämpäreellä.

Päivä on mennyt kohtalaisen kivuttomasti aamusta tähän hetkeen asti, ja kohtapa tää päivän yh-pätkä onkin ohi. Vauski on nukkunut vähemmän kuin normaalisti, syönyt ja paskonut senkin edetä, ja tietysti aina niin päin että nukahdettuaan suu täynnä, herää omaan pieruunsa ja sitä reisiltä hangatessa virkistyy niin ettei toivoakaan saada heti nukkumaan. Eikä tämä ainoa tilataiteilija talossa ole, just olin saanut hyvät asemat sohvalla ja ipanan syömään, niin nurkan takaa kuuluu heleä 2-vuotiaan ääni: "kakka tuli, pyyhitäänkö, otetaanko pastilli?" Siinä hetken miettii ihminen perimmäisten kysymysten äärellä; irrotanko tissiltä tämän kauhean taistelun ja helvetin tuskien jälkeen siihen kiinni tarttuneen iiliäisen, vai jätänkö paskalla käyneen 2-vuotiaan hortoilemaan kenties jopa puoleksi tunniksi pyyhkimättä. Ilmeisesti helvetin tuska ei ollut tarpeeksi kova, kun päädyin kuitenkin siivoamaan isosiskon hanurin ensin. 

Ja hyvä niin, seuraava 10-minuuttinen menikin kynsiessä sitä käsittämätöntä liisteriä potasta irti. Yksi nälkäinen tenava kiljuu järkyttyneen epäuskon huutoja auton turvakaukaloon hätäpäissään paiskattuna, toinen kuuntelee heikosti peiteltyä noitumista paskaämpärin äärellä, kolmas sentään onneksi oli päikkäreillä. Kelmeä nauru pääsi kun hetken kuvittelin, jos olisinkin laskenut tämän Kiasman tulevaisuuden toivon paljaspyllynä kirmailemaan sen aikaa kun vauva syö. Kiitos isi rusinakiisselistä, tee pian uudestaan!

***************** Paskajutut loppuu tähän ********************

Tuli mieleen pari juttua, jotka nyt muistaessa pitää kirjoittaa ylös ettei unohdu. Nämä on siis keskustelunpätkiä, Apan ja Olpsun kanssa viimeisen 2-3 viikon aikana käytyjä.

Part 1. Taidetta

Apa. "Hah! Nytpä minä rupin maalaamaan!"
Minä: "Joo, hyvä idea. Mitäs aattelit maalata?"
Apa: "Taidan maalata kissan."
Minä: "Ahaa, näytätkö sitten mullekin minkälainen tuli?"
Apa: "Joo joo joo joo" ja meni menojaan. Hetkeä myöhemmin...

Apa: "Siitä tuli ABSTRAKTI!" 

Part 2. Elä housujas revi

Apa juoksi Olpsun perässä ja säkätti kiihtyneenä, yritti saada Olpsun tekemään jotakin just nyt heti, kiireellinen ja tärkeä homma. Olpsu jatkoi häiriintymättä toimintaansa, lopulta käänsi päätään, muljautti silmiään ja tokaisi: "Chillaa!"

Part 3. Elä housujas revi II

Minä tässä yksi päivä potkin tyttöjä siivoamaan leluja pois lattialta. Jäkätin ja jäkätin ja hoputin, toiminnan käynnistyminen oli melko verkkaista. Saattoi siinä vähän äänikin kohota ainakin muutaman desibelin. lopulta Apa kyllästyi sitä kuuntelemaan, lähti potkimaan punaisella plasto-mopolla ja mennessään oikein selkeästi artikuloiden totesi: "Hyvä on, rouva!"

"Ja te ootte niin oikein, kun te ootte vaan just noin..." (PMMP feat. Mariska ~ Tytöt)

Ensimmäiset päivät

Ensimmäiset päivät

Lauantaina 11.1. - synttäripäiväni muuten - minua ja vauvaa tuli hakemaan kotiin miehen lisäksi kaksi punaposkista isosiskoa. Olivat käyneet jo kahtena päivänä katsomassa joten pikkuveli oli jo ihan tuttua kauraa neideille. Osastolta ulos asti meni kaikki ihan hyvin, sitten olikin jännä paikka kun audiin piti pakata kaksi jotka istuu palkki-istuimissa, ja väliin yksi turvakaukalo. No, kyllähän kaikki palapelit ovat ratkaistavissa, mutta aikaa siihen meni, ja kuuma siinä tuli. Kotiin päästiin, ja itsellä taas ihan epätodellinen olo. Meille muutti just uusi ihminen, joka pistää pakan uusiksi, APUA. En sentään tätäkään ollut palauttamassa minnekään, mutta outo se ensipäivien usvainen olo on. Samoin kuin ne iltaiset huutoitkukohtaukset aivan älyttömistä asioista. Ja heti perään naurattaa se oma itku, ja kohta taas itkettää vähän lisää. Tämä nyt helpottamaan päin.

Mutta tytöt ja vauva, ihan mieletön vastaanotto vielä toistaiseksi. Vauva on saanut ensimmäisen viikon aikana niin hurjasti silityksiä ja pusuja, että hyvä kun on vielä tukka päässä. "Vauski" on kiinnostava ja ihana, ihan pieni, hassunnäköinen, oma pikkuveli ja Apan mukaan "pieni pallopäinen poika". Sitä se juuri on. Vielä ei ole mustasukkaisuus kohdistunut vauvaan, näkyy enemmänkin niissä tilanteissa kun tulee jostain asiasta harmi ja kiukku, niin purkautuu sitten vähän ärhäkämpänä. Samoin korvat on hävinneet päästä molemmilta, mitään ei kuunnella eikä varsinkaan totella. Opettelemistahan tämä kaikille on. 

Kaikki vauvan hoitoon liittyvä kiinnostaa kovasti ja ovat innolla mukana, tuovat vaippoja ja muuta pientä pyydettäessä, ja sitten kelpaa kehuissa ja kiitoksissa patsastella. Vähän erinäköinen alku kuin viime kerralla, Apa oli kuitenkin NIIN älyttömän pieni itsekin, että enemmän taisi olla hämmennystä ja suruakin se ensimmäinen viikko-kaksi. Toisaalta Apa oli niin pieni, että ei varmaankaan enää muista aikaa ennen Olpsua. Ja Olpsu kun ei ole koskaan ollut ainoa lapsi, niin on oppinut jakamaan ihan alusta asti. Eihän se jakaminen ja vuoron odottaminen aina helppoa ole, mutta tässähän se arjessa opitaan kun on pakko. 

Tuplaisosisko Apa ja pieni pallopäinen poika

Iso- ja pikkusisko Olpsu ja  pikkuveli

Tytöillä on ihanan tiivis yhteys, ehkä pienestä ikäerosta johtuen. Apaa matkimalla Olpsu on alkanut puhua tosi aikaisin ja sujuvasti, käymään potalla, syömään itse ja mitähän vielä. Nyt jo onnistuu jonkinlaiset rooli- ja mielikuvitusleikit joissa myös dialogia käydään - aika taitavia vaikka itse sanonkin. Jos aiemmin tuntui vähän haljulta sanoa että pakon edessä oppivat jakamaan arjessakin kaikkea, niin uskon kuitenkin että viivan alapuolella on saldon edessä iso, lihava plussa. Enemmän toisistaan saavat, kuin mitä toistensa takia menettävät. Jos menettävät mitään.

Apa ja Olpsu pelaamassa jefua kesällä -13

Kun on yksi tämmöinen sisko...

Ja yksi tämmöinen sisko...

Niin eiköhän tähän joukkoon ole ihan hyvä yhden pienen, pallopäisen pojankin tulla. <3

"Vauski"

"Vauski"

Päätöstä ensimmäisestä sopivasta ajankohdasta kolmannelle vatkattiin ihan vuoden 2013 alusta asti. Olin juuri aloittanut vuoden kestävän, työn ohella suoritettavan täydennyskoulutuksen, joten oli selvää että se pitäisi saada valmiiksi. Siispä aikaisintaan keväällä. Elettiin kevääseen, ja vielä siinä kävin arpomista, siirretäänkö vielä, siirretäänkö vielä, mitä tehdään. Ei siirretty. Ja tästä parin viikon päästä, 4.5.2013 testi näytti taas lupaavalta. Tammikuun puoliväliin laskettu aika, koulutus loppuisi joulukuussa... Timing matters! 

Vuosi kului loppuun työteliäissä merkeissä. Aiemmista raskauksista tuttu rv 7-10 raju oksentaminen loisti poissaolollaan, edes tupakanhaju ei saanut aikaan kuin kuvotusta. Siinä jo yksi ja toinen poikaa povaili, kun niin aiemmista poikkeavaa oli kaikki. Rakenneultrassa se sitten varmistui, että tosiaan yksi kappale pieniä poikia tulossa. Yksi kohta siinä tosin meni väärin, poika ei ollut mitenkään erityisen pieni... Sokerirasituksessa jäin kiinni paastoarvosta, joka oli täpärästi liian korkea 5,3. Kotiin siis mittari ja seuranta, jossa en tavoittanut kuin yksittäisiä poikkeavia arvoja, ja nämäkin paastoarvoja pitkän yön jälkeen. Kerran aterian jälkeinen arvo oli korkea, ja sen tunsi kyllä olossakin. Ei enää corn flakes-muroja...

Raskausdiabetes-diagnoosi tuo tullessaan automaattisesti synnytystapa-arviokäynnin äitiyspolilla, siellä ultrataan painoarvio vauvasta ja sen mukaan mietitään mitä kautta työstetään ja koska. Painoarvio tehtiin rv 38+3 ja vaikutti olevan nelisen kiloa, eli vähän kookas viikkoihinsa nähden. Käynnistystä  ehdotettiin aloitettavaksi loppiaisen jälkeen, heti tiistaina aamusta. Koko viikonlopun painelin kynnet verillä käynnistymistä edistäviä akupisteitä, siivosin, kävelin portaita ja mitä niitä perinteisiä nyt onkaan - tuloksetta. Tiistai tuli kuin tulikin, ja me edelleen yhdessä paketissa. Aamulla osastolla, pää täynnä kauhukuvia lääkkeillä käyntiin piiskatusta syöksysynnytyksestä - toisaalta kauhuvisiot myös viikon kestävästä tuloksettomasta käynnistelystä joka lopulta päättyy sektioon kun ei vain käynnisty. En tosin tiedä, voisiko näin edes käydä...

Tiistaina aamupäivällä otettiin sikiön sydänäänikäyrää puolen tunnin ajan, ja niinpä vaan nauhalle piirtyi myös muutama spontaani ja yllättävän mojova supistus. Lääkettä ei siis annettu, vaan jäätiin seuraamaan, ja valitettavasti ei startannut vielä. Kävelin portaita 10. kerrokseen ja takaisin nollaan, ei mitään vaikutusta. Ensimmäisen cytotec-tabletin nielaisin klo 14.45 - ja 14.50 taas omia kipakoita supistuksia. Silloin ajattelin että hienoa, kohta sitä mennään ja vauhdilla... Laantui kuitenkin, taas. Jumppapallon päällä keikkumalla sain kyllä supistuksia aikaan, mutta ei johtaneet mihinkään. Sen verran kuitenkin, ettei enää samalle päivälle lääkitty. Keskiviikkoaamuna uudet käyrät ja seuraava tabletti klo 10.15. Uudet käyrät klo 14-15 (unohduin piuhoihin kiinni vuoronvaihteen raportin ajaksi). 

Iltavuoron kätilö tuli irrottamaan liekaa, ja sanoi samalla että 2-3 minuutin välein piirtyy supistuksia, onko kipeitä. Minä ihmeissäni että en minä ole tuntenut mitään! No, ei kuitenkaan lääkitty enempää. Heti klo 15 jälkeen soitin miehelle että tuo mulle kaupasta sitruunavissyä. Sitten taas pallon selkään istumaan ja ristikkolehteä täyttämään, muutama tuntuva supistus puolen tunnin aikana. SItten klo 15.30 tutun tuntuinen venytys ja paine, ulos asti raikuva POKS. Sen verran älysin että hyppäsin pallon päältä pois, ja kohta lainehti lattia... Ja sitä vettä tuli, ja tuli, ja tuli, vaihdoin vaatteet varmaan 10 kertaa seuraavien tuntien aikana. Mutta hei, ainakin nyt jotain alkaisi tapahtua! 

Klo 17 alkoi sitten säännöllisesti ja tuntuvasti taas supistaa, hyvin pärjäsi pallon päällä, välillä seisomaan ja vähän puhaltelemaan. Paljon helpompaa ja hauskempaa kuin ekalla kerralla! Toisella kerralla pääsin tuolloin ammeeseen, mutta nyt koholla ollut tulehdusarvo ja vesien meno esti pääsemästä. Välitsekkaus, ei ihmeitä tapahtunut. Sain kuitenkin TENS-laitteen kokeiluun, ja se oli aika kiva. Pääsin iltapalallekin, joka tosin oli vähän hankalaa kun joka toisen suupalan jälkeen sai nousta seisomaan ja henkäilemään, TENS:n boosti täysillä pohjaan painettuna. Aika kului huomaamatta, ja jonkin ajan päästä oli tunnustettava että jotain järeämpää voisin pikkuhiljaa alkaa ottaa. Kätilö tutki tilanteen ja ilmoitti että hämmentävän rauhallinen olen, mutta voitaisiin silti mennä salin puolelle että saan ilokaasun käden ulottuville, ja puudutusvalmiuden sitten kun on sopiva hetki. Saliin siirryttiin klo 21.

Epiduraali laitettiin joskus klo 23-24, ja puri niin hyvin että sain pilkittyä hetken, aivan mahtavaa. Salissa oli mukana lääketieteen opiskelija, joka istui meidän kanssa aamuun asti. Välillä aina kätilön avulla sai tutkia, ottaa verinäytettä, valmistella tippaa jne. Jossain vaiheessa todettiin että homma muuten seisoo nyt. Ponnistustarvetta ei tullut ollenkaan, ei minkäänlaista. Ikävä deja vu iski siinä vaiheessa, kun epiduraali laitettiin kiinni ja oksitosiinitippa käteen, ja nostettiin melko nopeasti täysille. Asentohoitoa, pystyyn vaan, eikä mitään tapahdu. Lopulta, vähän kerrallaan alkoi tuntua siltä että tässähän saattaisi kohta päästä tositoimiin. Kätilö alkoi puhua virhetarjonnan epäilystä - samahan se oli ekallakin kerralla syy siihen miksi homma kesti ja kesti. No, nyt meni muuten puolet lyhyemmässä ajassa koko esitys, kaikesta huolimatta, ja 9 pisteen pikkuveli syntyi klo 9.1.2014 klo 4.14. 

9.1.2014 klo 4.14 (rv 39+1) 4360 g, 52,5 cm

Lauantaina, omana synttärinäni, päästiin kotiin 2 vrk:n sokeriseurannan jälkeen. Nyt, kypsässä 10 päivän iässä, poika syö ja nukkuu kellon ympäri. Riemastuttavaa kyllä jopa 4-6 tunnin pätkissä nukkuu -päivällä. Yöt menevät kellontarkasti 3 tunnin välein syödessä. Ei siinäkään valittamista, toivottavasti ei tuosta lyhene. Viikon iässä oli neuvolan kotikäynti, ja melkein oli jo syntymäpainossaan takaisin. Rauhallinen pieni poika, ei hermostu pesemisestä eikä pukemisestä eikä mistään muustakaan - paitsi auta armias jos ruoka myöhästyy yhtään. Silloin voi sanoa että all hell breaks loose ihan ennätysajassa. Ihana pieni untuvapää, maailman paras poika.

Olpsu

Olpsu

Koska ensimmäistä oli "tekemällä tehty" niin pitkään, ja pian ensimmäisen jälkeen oli selvää että toinenkin voitaisiin ottaa jos ei kuolla vanhuuteen uutta lottovoittoa odotellessa, söin vähän aikaa minipillereitä (ja ei ikinä enää!). Pian ne jäikin pois, kun pää meni ihan sekaisin, ja kun ei ollut minkäänlaista kiertoakaan vielä olemassa imetyksen vuoksi. 

Ensimmäisen uuden vuoden aattonsa Apa vietti Kissa-mummin luona, ja meidän piti lähteä baariin. Kumottiin joululahjaksi saatu iso viskipullo kahteen pekkaan kun odoteltiin kyytiä keskustaan. Kyyti ei sitten koskaan tullut, ja loppu on historiaa. Tammikuussa aloitin äitini innoittamana karppauksen, ja melkein saman tien tuli totaalistoppi juuri niihin perusaineksiin; ei uponnut pekoni, ei kananmuna, ei meetvursti, ei juustot. Ihme ja kumma. Onneksi selitys löytyi kuitenkin pian, kun 26.1.2011 menin naureskellen vessaan testipaketin kanssa, ja vain 2 minuuttia myöhemmin sieltä raikuvat kauhunkirkaisut pudottivat sohvalla torkkuneen miehen lattialle. Siinä se oli, se mitä piti taas joutua vuosikausia yrittämään ja odottamaan.

Kevät meni Apan kanssa, neuvolassa käytiin tandem-käyntejä, Apa ja maha. Kesäksi menin töihin ja mies oli koti-isinä Apalle. Kesä oli aika kauhea, työajat ei pitäneet yhtään paikkansa ja pahimmillaan se alunperin 8 tunnin työvuoro oli sitten 18 tuntia. Kaikilla pinna kireällä. Ja tähän kohta toinen? Työnimenä pikkusiskolla oli Peukku, jälleen ensimmäisen ultrakuvan inspiroimana. 

19.8.2011 jäin taas äitiyslomalle, kunto oli aivan huippu loppuun asti. Laskettu aika 24.9. häämötti vielä reilun viikon päässä, kun aamulla herätessä tuntui kuin olisi vyötäröstä alaspäin kääritty tiukasti lämpimään vilttiin. Siitä kuitenkin tolpilleni ja aamuhommiin pikkutaaperon kanssa, päiväksi sovittu shoppailutreffit äidin kanssa. Muutaman kerran piti pysähtyä hyllyjen välissä puhaltamaan (ja rauhoittelemaan äitiä). Taas kerran puolilta öin tuli sitten lähtö, ja 17.9.2011 klo 6.11 meitä oli neljä. Reissu oli hieno, pääsin kokeilemaan ammetta ja se oli IHANA, tutut kaasut ja epiduraalit ehdittiin ajaa läpi, ja jälleen ne herkät ja rakastavat ensikohtaamisen ajatukset: "Kauheeta miten vihaisen näköinen! Ihan tuon omakseen tunnistaa."

17.9.2011 klo 6.11 (rv 39+0) "Peukku" 3850 g, 52 cm

Ensitapaaminen <3

Toisin kuin keskellä lomakautta syntyneen Apan kohdalla, mies joutui nyt palaamaan töihin saman tien. Taiteiluahan se alku oli, mutta jotenkin siitä selvittiin. Ihan hirveästi en ekoista viikoista muista, sen verran kyllä että vieläkin harmittaa oma kärsimättömyys Apan kanssa. Pikkusisaruksen saamista olen kuullutkin verrattavan siihen, että jonakin kauniina päivänä ukkosi tuo uuden naisen ovesta sisään ja ilmoittaa että tää nyt sit jatkossa asuu meillä. Revi siitä?! Onneksi pian kuitenkin arki tasoittui mukavaksi, helppo ja hyväuninen vauva ja samanlainen taapero on kiva yhdistelmä.

Myös Olpsu lähti liikkeelle 1-vuotissynttäreiden korvalla. Hieman on siskoaan loivempi liikkeissään, mikä ei ole ollenkaan moitteena sanottu. Siinä missä toinen on enemmän ja vähemmän sähikäinen, on Olpsu harkitseva, suloinen ja lähes aina iloinen, huolehtiva ja rakastava, ja kaikin puolin melkeinpä liian söpö ollakseen totta. Mutta sitten kun ollaan eri mieltä, sitä muuten ihan tosiaan ollaan. Myös tämä tyttö tanssii ja laulaa mielellään, kuuntelee musiikkia ja tykkää - yllätys yllätys - samoista telkkariohjelmista kuin idolinsa Apa.

Puhumisen Olpsu aloitti todella aikaisin, ollen tänä päivänäkin reilusti ikätasoa edellä sen suhteen. Muutenkin Olpsun kanssa ollaan saatu todella monta asiaa ihan ilmaiseksi pienellä ikäerolla olevan sisaruuden vuoksi. Mitä Apa edellä, sitä Olpsu vaihtelevalla menestyksellä perässä. On mm. oppinut itse syömään ja pottailemaan ihan vain perässä tekemällä, sen kummemmin opettamatta. Ihana Olpsu.

Ja mitä? Sanoiko joku muka ettei Apa olisi yhtälailla rakastava? Kyllä sisko on oma ja rakas, vaikka välillä keskusteltaisiin äänekkäästi, monta kertaa päivässä. Myös nyrkeillä ja hampailla demonstroiden.

Meillä on ollut suuri onni siinäkin suhteessa, että isovanhempien avulla lapset on saaneet olla kotona koko tähänastisen elämänsä. Kumpikin käy omassa muskarissaan näkemässä muita lapsia ja olemaan ryhmässä, mutta kotona on aina leikkikaveri. Yksin ei tarvitse olla, jos ei halua. Hoitamassa on aina tuttu ihminen, aamulla saa nukkua niin pitkään kuin nukuttaa, asiat tehdään omassa aikataulussa. Päivät ei aina ehkä ole niin ylettömän kehittäviä, mutta tarvitseeko sitä koko ajan ollakaan, kyllä nämä itselleen tekemistä keksii silloinkin kun aikuisesta on jo aikaa sitten mehut pois.

Apa

Apa

Ensimmäinen plussatesti 2.11.2009 - kauan odotettu shokki. Laskettu aika 9.7.2010. Ihan ikuisuuden päässä siis. Ei tämä varmasti kyydissä pysy, liian hyvä tuuri se olisi. Parempi ettei liikaa innostu. Mut, ihan vähäsen kuitenkin, ihan pakko. Ihan vain tämän verran, tai ehkä vähän enemmän. Ja niin se mokoma pysyi kuin pysyikin, yliajalle asti. Työnimi Sipsu, kun näytti ekassa ultrakuvassa etäisesti Taffelin perinteiseltä poimuperunalastulta.

14.7.2010 puolilta päivin alkoi epämääräisesti lämmittää, ja kun puolilta öin oli pakko lähteä näytille, niin sille tielle myös jäätiin. Vähän pitkähkö oli reissu ja muistan varmaan ikäni miltä ilokaasu maistuu, mutta 15.7. klo 23.19 rutistus oli ohi. Ensimmäinen mieleen tullut ajatus oli niinkin herkkä ja liikuttava, kuin: "Oho. Tuollainen pitkä ja laiha mato. Onpa isot jalat. Toivottavasti en tiputa." 

15.7.2010 klo 23.19 (rv 40+6) "Sipsu" 3450 g, 51 cm

Ensimmäiset päivät - valvoessahan ne meni. Vauva kyllä nukkui hyvin, vaan tasan ei menneet nallekarkit. Tuijotin kajahtaneena seinää kun se nukkui, sitten kun kätilö lopulta vei vauvan väkisin kansliaan että nukkuisin, istuin ja tuijotin kajahtaneena seinää ja odotin että saan vauvan takaisin. Taisin aika pian itse kipaista sen hakemaan, en jäänyt odottelemaan palautusta pitkäksi aikaa. Univelka oli siis ihan mukava kotiin tullessa. Äkkiä helpotti kuitenkin, kun Apa omaksui nopeasti rytmin, että 3 tunnin välein maitoa koneeseen, ja väliajat nukkui. Pian yöpätkä venyikin jo 5 tuntiin, sitten kuuteen, kahdeksaan ja lopulta 10 tuntiin siinä vaiheessa kun alkoi kiinteitä saada. Ei ole tämän tytön takia montaa yötä valvottu.

Koska ihmisellä on hyvä ja vissiin vähän pakkokin olla nimi, tuli ristiäisetkin pidettyä. Kummeja oli komea arsenaali, 6 kappaletta. Päivän sankari otti juhlahumun rauhallisesti, eikä vielä toistaiseksi ole nimestään suuremmin rutissut. Harvoinpa tulee oikealla nimellä puhuteltuakaan, Apa se on ja tuntuu pysyvän, käyttää sitä myös itse. 

Heti liikkeelle lähdettyään, 1v 1kk iässä, vauhtia on riittänyt. Apa on supervilkas, keksivä ja ehtivä, alkoi puhua aikaisin ja sittemmin ei ole montaa hiljaista hetkeä nähty.  Tai kuultu. Asiaa on enemmän kuin Karpolla, mutta koska jutut on hauskoja ja oivaltavia, ei tuo niin ole haitannutkaan. Kyllähän sitä fiksua ja hauskaa mielellään kuuntelee. Apalla on toisaalta myös jokin jännän keijukaismainen, hauras puoli. Vakava, pohdiskeleva, herkkä. 

Apa 1v 7kk

Jos jotakin toivon niin sitä, että osaisimme auttaa näitä jokaista kasvattamaan niin lujat juuret, että niillä pysyy pystyssä kovimmassakin tuulessa. Joku viisas joskus sanoikin, että vahva, terve itsetunto on tärkein asia jonka lapselle voi antaa. Tässä voi haasteita matkassa vielä olla, kun lapsi on todella itsekriittinen ja perfektionismiin taipuva. Siihen päälle omat omituisuutensa, uhmis ja erityisesti allekirjoittaneen lyhyt pinna (isällä onneksi lehmänhermot) niin kyllähän tässä välillä törmäillään.

Tänä päivänä kuitenkin talossa ihana, aurinkoinen, terävä ja hauska 3,5-vuotias. Käy tanssimuskarissa joka sopii tälle kuin nenä päähän, lukee kirjoja, rakentaa legoilla ja palikoilla sekä kokoaa palapelejä järjetöntä vauhtia. Suosikkiohjelmia Risto Räppääjä-elokuvat, Pikku Kakkosen ohjelmista Pipsa Possu, Raa Raa ja Kaapo, Mikki Hiiren Kerhotalo sekä Jake ja merirosvot. Musiikista tykkää, kovimmat hitit tietysti kaikkien Räppääjä-leffojen soundtrackit, lisäksi Ramonesin Blitzkrieg Bop ja AC/DC:n Whole Lotta Rosie ovat yllättävä kyllä suosikkien listalla...

Where do I begin?

Where do I begin?

Tässä sitä ollaan. Viisihenkisenä, kolmelapsisena perheenä. Vielä reilu neljä vuotta sitten ei ollut ensimmäisestä tietoakaan, tutkimuksetkin oli käyty ja hoitoon pääsyä jonotettiin, diagnoosina selittämätön lapsettomuus. Hoito olisi sopivasti ajoittunut syyslomaviikolle, jolloin poli tietysti on kiinni. Taas yksi turha kuukausi odottelua. Niinhän sitä äkkiä luulisi. Yllätys oli melkoinen, kun päätettiin taas kerran testata se pakollinen nega, jolla sai aina niin kätevästi uuden kierron pian alkamaan, ja ensimmäisen kerran siinä pojotti kaksi viivaa. 

Tänä päivänä siis perheeseen kuuluu 3,5-vuotias tehopakkaus Apa, pian 2,5-vuotias tarmonpesä Olpsu, ja huomenna viikon vanha pikkuveli "Vauski". Taustalla vaikuttaa 31-vuotias tuuliviiri eli allekirjoittanut, sairaanhoitajan paperit ennätti AMK:sta ulos pari kuukautta ennen ensimmäistä laskettua aikaa, juuri sopivasti siis. Töissä olin ehtinyt olla jo sen verran paljon, että tuota tutkintoa raavin kasaan suunnilleen tuplasti normaaliajan verran. Toinen taustavoima on 38-vuotias opettajamies, jolla vielä haaveita jatko-opiskelusta. Siinäpä sitä olisikin jännitystä elämään tämän kokoisen ja näin äänekkään porukan kanssa!

Koiria meillä oli aiemmin iso lauma, viimeinen mohikaani jätti meidät viime kesänä. Uusi pentu haaveissa siintää, rotukin ollaan jotakuinkin saatu valittua, sopivaa ajankohtaa odotellessa. Nyt kuitenkin sen verran tuore "uusi pentu" talossa, ettei heti huomenna olla uudestaan koiraantumassa. Mutta jossain vaiheessa kuitenkin seuraan liittyy taas myös nelijalkainen.

Lapsiluvusta, miksi monta? Mies tulee kolmelapsisesta perheestä, minä olen ainoa lapsi. Puolensa ja puolensa. Ensimmäinen oli kuitenkin niin helppo ja hauska, että oli hyyyvin matala kynnys suoraan päättää että toinenkin saa tulla. Ja kun se toinenkin oli niin helppo ja hauska, niin... Millainen lie tästä kolmannesta tulee? Onko tämä jo suurperhe, vai muututaanko sellaiseksi vasta sitten kun premium-kokoluokan farmarikin jää pieneksi ja tarvitaan tila-auto? Eipä sillä, A6 Audi kyllä imee tämänkin kokoisen porukan kun oikein tiiviisti pakkaa, mutta ei voi kieltää etteikö pää kääntyisi Voyagerin, Touranin ja Zafirankin kohdalla... Miksei samalla vaivalla kunnon jenkkivanikin menisi. Jatko säilyköön avoimena vielä hetken aikaa...